MENESTYNYT KOIRAKKO – MITEN SIIHEN PÄÄSTÄÄN?


Miten ihmeessä jotkut onnistuvat kerta toisensa jälkeen saavuttamaan huipun koiransa kanssa ja toiset eivät millään tai ainakin tuntuu siltä? Onko se sattumaa, että toisille osuu käsiin aina se ”huippukoira” ja toiset saavat aina sen ”huonon” tai puutteellisilla ominaisuuksilla varustetun koiran? Vai onko oikeasti hyviä ja huonoja koiria? Näitä kysymyksiä on aika ajoin tullut mietittyä ja pohdiskeltua.

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että oikeasti ”huippukoirat” ovat harvassa. Sen sijaan keskinkertaiset koirat ovat paljon yleisempiä ja ohjaajan taidot ratkaisevat miten hyviä ominaisuuksia osaa vahvistaa ja saa koiran vahvuudet esille, samalla kun heikkouksia osaa sopivasti tukea. Jokaisessa koirassa, myös niissä huipuissa kuten meissä ihmisissäkin, on puutteensa ja huonot puolensa. Ratkaisevaa kuitenkin on, takertuuko puutteisiin vai ottaako ne haasteena vastaan. Menestyksen vaikeus kilpakentillä on kenties juuri se, miten rakentaa niin kantavat pohjat, että yhdessä koirakkona pääsee kaikkien karikoiden yli.  Tämä tekee koiraharrastuksesta mielenkiintoisen ja 20-vuoden palveluskoiraharrastukseni aikana olen oppinut monia asioita, mutta valmis en koe olevani koskaan ja se myöskin motivoi jatkamaan.

Mistä sitten lähdetään liikkeelle? Pohjaa aletaan valamaan jo pentuvaiheessa. Itseasiassa osittain jo pennun vanhempia valitessa. Kannattaa pysähtyä miettimään mitkä ovat ominaisuudet mistä tykkää ja mistä ei. Onko oma temperamentti rauhallinen ja pitkäpinnainen, jolloin mahdollisesti hyvin vilkkaankin koiran kanssa jaksaa hermostumatta. Vai onko oma pinna sen verran lyhyt, että ei missään nimessä jaksa koiraa mikä ehtii pyöriä hyrränä kymmenen kierrosta ennen kuin keskittyy. Vai onko tämäkin ominaisuus mihin ohjaaja pystyy vaikuttamaan? Tiettyyn pisteeseen asti kyllä. Minulle on tärkeää löytää tietyn tyyppinen koira ja siksi vallankin emän tulisi olla sellainen mistä tykkään. En etsi ääripään koiraa vaan kaikin puolin tasapainoista ja mm. keskittymiskyky on minulle tärkeä kuin myös hyvin leikkivä pentu. Kun sitten löytyy itselle sopivan tuntuinen pentu, niin siitä aidosti tykkää ja pentu tuntee itsensä tärkeäksi ja laumaan hyväksytyksi mikä vahvistaa pentua. Hyvä suhde alkaa tästä.

Seuraava askel hyvän suhteen luomiselle on yhdessä tekeminen ja pennun tukeminen. Jos perheessä on muita koiria, on ne jätettävä tästä ulkopuolelle ja pennun kanssa on vietettävä kahdenkeskistä aikaa mahdollisimman paljon. Näin pentu tukeutuu ihmiseen eikä toiseen koiraan. Pennulle pitää olla tukena ja turvana eikä sitä saa jättää omineen ratkaisemaan miten kiperistä tilanteista selvitään. Jos joku asia jännittää pentua, laskeudutaan itse pennun tasalle ja annetaan turvaa sekä näytetään omalla varmalla käytöksellä, että tiedän mitä tässä tapahtuu ja ratkaisen asian ilman, että pennun täytyy epäröidä. Ruokaa pidän aina taskun pohjalla, jolloin voin vahvistaa pentua. Ruokaa on hyvä pitää aina taskussa tai käden ulottuvilla, jos pentu tekee jotain kiellettyä ja reagoi kieltoon lopettaen toiminnan, tulee se palkata välittömästi. Jos kieltoon ei reagoida ja käyn tästä huomauttamassa, niin heti kielletyn toiminnan lakatessa kehun valtaisasti ja palkkaan. Näin koira vahvistuu, kun oikeasta toiminnasta palkitaan eikä kielto jää epämiellyttäväksi.

Pennun kanssa puuhastelu on ”valmentamista” elämään ja koulutukseen. Päivittäin pentu saa ruokansa minun kauttani eli tekemällä tottelevaisuutta leikkien, se saa ruokansa erissä minun käsistäni. Tätä alan tekemään heti seuraavana päivänä, kun pentu on kotiutunut. Teemme siis useamman tottelevaisuusharjoituksen päivän aikana, koska pentu syö useamman kerran päivässä. Tähän ei mene kuin muutama minuutti kerrallaan eli harjoitus ei saa olla pitkä, vaan lyhyt iloinen ruokintahetki mistä molemmat nauttivat. Pennun kanssa leikitään päivittäin, jolloin opetellaan yhteisiä pelisääntöjä, kuten irrottamista lelusta (leikki jatkuu aina irrottamisen jälkeen eikä lopu tähän) ja odottaminen eli millä merkillä leikki jatkuu ja leluun saa purra uudelleen. Nämä koulutustuokiot ovat sellaisia muutaman minuutin bonusjuttuja päivän muihin rutiineihin lisättynä. Pentu oppii ”työmoraalia” ja että ohjaajan kanssa on kivaa. Monta varsinaista tottelevaisuusliikettä opetellaan tässä vaiheessa liikemuistiin ruualla, kuten seuraamisen asento, istuminen, maahan meneminen, seisominen, perusasentoon siirtyminen, luoksetulo. Leluilla leikkien opetellaan noudon alkeita, kuten irrottaminen ja lelun palauttaminen. Kaikesta tällaisesta on hyötyä tulevaisuuden tottelevaisuuskoulutuksessa ja pentu oppii näitä kuin itsestään.

Kuten yllä jo ilmenee, teen pennun kanssa joka päivä jotakin pientä. Päivittäiset rutiinit luovat suhteelle pohjaa. Varsinainen koulutus on vain muutaman minuutin hetki ja kaikki muu yhdessä vietetty aika rakentaa suhteelle pohjaa. Suhdetta ei luoda varsinaisilla ”harjoituksilla” vaan arjen yhteisillä retkillä. Arjessa opetellaan toisten kunnioitus. Arjessa vaaditaan käskyjen noudattamista ja sitä tulee myös valvoa. Ei voida vaatia käskyjen noudattamista vain tottelevaisuusharjoituksissa, jos arjessa ei ole mitään rajoja ja siellä voi jättää käskyt noudattamatta. Suurimman osan ajasta kuitenkin vietämme koiran kanssa tavallista arkea ja siellä ei tarkoittaa ei ja tule tarkoittaa tule jne. Tästä rakentuu pohja yhteiselle tekemiselle ja mitä jämptimpiä olemme arjessa sitä helpommalla sen suhteen pääsee varsinaisissa tottelevaisuustreeneissä. Tottelevaisuusharjoituksissa voi keskittyä kouluttamaan itse liikkeitä, kun muu kuuliaisuus ja yhteistyö on opeteltu arjessa.

Koulutus huipulle on rankkaa työtä. Pennun ja nuoren koiran kanssa ei tule juuri itselle lepopäiviä, koska arjessakin on oltava hyvin tarkkana. Itse koen nimenomaan koiran nuoruusiän työläimpänä vaiheena, mutta toisaalta antoisana ja palkitsevana, kun huomaa koiran oppivan ja oivaltavan uusia asioita. Koulutus vaatii useita toistoja, kuitenkin niin ettei koira kyllästy. Hyvään lopputulokseen pääsee, kun jättää harjoituksen aina onnistuneeseen suoritukseen. Olkoon vaikka vain yksi toisto mihin lopetetaan, jos se onnistuu hyvin ja riemuitaan aidosti onnistumisesta. Parin tunnin päästä voi tehdä asian uudestaan, jotta saadaan useita toistoja. Olen huomannut myös sen uutta asiaa opetettaessa, että kun tekee asiaa kuurimaisesti, usein mutta lyhyesti ja jättää sitten asian hautumaan vaikka viikoksi tai kahdeksi, niin se onkin loksahtanut koiralle kuin itsestään. Tätä kuurimaisuutta harrastan myös jo osaavan ja kisaavan koiran kanssa. Mm. jälkiä ajan kuuriluontoisesti. Teen 4-6 jälkeä peräkkäisinä päivinä ja sitten taukoa. Tällä myös haen rytmiä, miten kannattaa jälkien ajo suhteuttaa kisapäiviin eli ajaako koira parhaiten jälkiä esim. viidentenä peräkkäisenä päivänä vai muutaman päivän kuurin jälkeen pari päivää taukoa ja sitten on paras vire. Näin yritän hakea optimaalista vireyttä ja tasapainoa jälkeen ja sama toimii muissakin osa-alueissa (meidän kohdalla siis tottelevaisuudessa ja suojeluosuudessa) kilpailevan koiran kanssa.

Tästä päästäänkin seuraavaan asiaan eli oman koiran tuntemiseen. Kun koiran kanssa touhuaa päivittäin pennusta asti, oppii tuntemaan sen ilmeitä ja eleitä sekä toimintamalleja. Opettelen lukemaan koiraa ja kun opin miten se toimii missäkin tilanteessa, niin onnistun joskus ennaltaehkäisemään jonkun ”ei toivotun”- virheen. Menestyminen vaatii aina koiranlukutaitoa ja sitä oppii vain tekemällä. Kukaan toinen ei voi opettaa koiranlukutaitoa, sen oppii ajan myötä, toiset nopeammin toiset hitaammin. Kun alussa pohdin miksi toiset aina onnistuvat menestymään, niin mielestäni yksi tärkeistä menestyksen avaimista on juuri koiranlukutaito ja sen opetteleminen.

Kun pentu kasvaa ja vanhenee eli lähestyy alkavaa kisauraansa, niin meillä ainakin harjoittelu alkaa hieman muuttua. Pentu/nuoruusaika on pyritty opettamaan asioita hyvässä mielentilassa, halukkaasti tehden, helpoilla harjoituksilla ja koiran itseluottamusta kasvattaen. Negatiivisuus ei kuulu koulutustilanteisiin, toki ohjaaja ei saa sallia mitä sattuu eli jämäkkä ote pitää olla. Pennun kanssa virheitä pyritään ennaltaehkäisemään ja ohjaajan on nopeasti reagoitava muuttuviin tilanteisiin. Vanhemman koiran kanssa (noin pari vuotiaan) ei pelätä virheitä vaan aletaan pikkuhiljaa vaatimustasoa nostamaan. Harjoituksissa on pidennetty varovasti kestoa, palkat eivät lentele joka pikku onnistumisesta (suullinen kehu kylläkin). Harjoituksissa on siis edetty järjestelmällisesti kohti kisaliikkeitä. Ensin opetettu tekniikka, hyvä mielentila ja vakiinnutettu opittu malli = korkea vireystila oikeaan tekniikkaan ilman että kumpikaan ailahtelee. Tästä edetään pidempään ja pidempään harjoitukseen. Häiriötreenejä on harjoiteltu hallitusti, eri kentillä on käyty treenailemassa, palkkaamattomuutta harjoitellaan varoen jne. Omassa lajissani noin pari vuotiaana koira alkaa olla jo aika pitkälle koulutettu, mutta ei vielä kisavalmis. Noin kolme vuotiaana alkaa yleensä kisaura ja silloinkin, ainakin omalla kohdallani, voi olla jotkut pienet asiat viilamatta ihan huippuunsa. Vauhtiliikkeet toki pitää olla alusta asti nopeat, mutta esim. pieni törmäys luoksetulossa tai maahanmenon pieni hitaus ei ole mullistavia virheitä. Näitä hiotaan pikkuhiljaa paremmiksi ja paremmiksi.

Minkälainen ohjaaja sitten pääsee huipulle?

Olen seurannut läheltä monia menestyviä kisaajia ja mielenkiinnolla analysoinut mikä heitä yhdistää. Kaikilla heillä on tiettyjä ominaisuuksia kovan treenimotivaation lisäksi. Ensinnäkin pitää olla halu menestyä, mutta sitä ei saa tehdä liian tiukalla pipolla. Yksi asia mikä menestyviä ohjaajia yhdistää on tietynlainen rohkeus! Rohkeus yrittää ja muuttaa toimintatapojaan, jos huomaa ettei tämä onnistu näin. Ei pelätä epäonnistumista tai sitä että opettaa koiralleen virheitä. Uskalletaan kokeilla ja tehdään se määrätietoisesti omaan tekemiseen luottaen, mutta osataan luovuttaa riittävän ajoissa, kun huomataan ettei tämä tule toimimaan. Tässä toki avaintekijänä on se koiranlukutaito. Jos koko ajan miettii epäonnistumista, niin ei voi koskaan onnistua! On uskottava itseensä ja jaksettava yrittää, vaikka välillä tuntuisi, ettei mistään tule mitään. Itselleni on ainakin tullut jokaisen koirani kohdalla jossain vaiheessa tunne, että tämä ei tule onnistumaan, mutta aina on valon pilkahdus vilahtanut ja silloin on painettu eteenpäin itseluottamusta puhkuen. On siis oltava optimistinen, ainakin pääsääntöisesti. Aina tulee pettymyksiä ja romahduksia, mutta epätoivoon ei saa vajota. Koiran koulutus on aaltoliikettä, välillä mennään pelkästään nousujohteisesti eteenpäin ja taas tiputaan aallon harjalta aallon pohjalle. Tässä vaiheessa ei tule luovuttaa. Ohjaajalla on siis rohkeuden lisäksi oltava sinnikkyyttä ja suomalaista sisua millä jatkaa vaikka välillä heikottaa